Jos olisin aina ollut ihana ja pieni keijukainen, en juuri nyt itkis yksinäisyyttäni.

Olisin jo ala-asteella tuntenut itseni hyväksi, enkä liian huonoksi kaveeraamaan oikeiden ihmisten kanssa. Sitten yläasteella tuntisin oikeet ihmiset ja kuuluisin oikeisiin porukoihin, enkä olis erilainen. Samanlainen ja kaunis ja kaikki tykkäis ja tietäis kuka olen ja kysyis mitä kuuluu. Saisin itseluottamusta, osaisin ystävystyä.

Enkä istuis nyt tässä itkemässä. Kirjoittamassa Googleen "mistä kavereita" ja tuntemassa itseni niin epäonnistuneeksi kun voi tuntea. Ei elämä ole mitään yksinään. Ei ole ketään kelle puhua, ei ole ketään kelle soittaa. En ole kirjautunut meseen varmaan vuoteen, mutta nyt kirjauduin, eikä siellä ole ketään.

Kukaan ei käsitä tätä.

Mietin, että pakko alkaa taas laihduttamaan, jotta saisin tekosyyn hakeutua kaikille foorumeille (en tiedä mitä on tapahtunut höyhenten jälkeen, kuulin, että ne on poistettu?), jotta voisin puhua jollenkin jonnekin.

Haluun voida istua kahvilla ja jutella. Haluun käydä yhdessä kaupungilla. Haluun juoruta. Haluun vaan olla. Haluun katsoa leffoja. Haluun nauraa ja itkeä jonkun kanssa.

From silence, I salute you

Mietin edelleen toisinaan mitä tehdä tän blogin kanssa.

Oon lihonut, mut se ei oo mitään uutta. En tosin mitenkään erityisen ennätysmäisesti, tässä samassa raamissa liikutaan. Kirjotan toista blogia, jossa ei ole yhtään lukijaa, ja muistelen tätä yksilöä, jota lukee kahdeksan ihanaa ihmistä. Tai ainakin luki, silloin kun kirjoitin. Ainakin näennäisesti. :----)

Mut tilanteeseen ei oo tullut muutosta. Tahdon laihtua, mutta siihen se jääkin. Taidan vain oikeesti olla ikuinen wannabe. Kuljen pää pilvissä ja mietin miten ihan olis jos jos jos ja jos. Oh, well.